Tietotekniikka-asiantuntija. Vihreiden tietoyhteiskuntaryhmän jäsen. HUS kiinteistöjen hallituksen jäsen. Lisäksi toimin jatkossa lautamiehenä sekä Helsingin kesäyliopistosäätiön hallituksessa.
Olen jonkin verran seurannut sitä keskustelua ja niitä ehdotuksia joilla yritetään parantaa mm poikien koulumenestystä sekä ehkäistä syrjäytymistä. Turhan usein vaikutelmaksi näistä jää se, etteivät kyseiset ihmiset täysin ymmärrä mistä he puhuvat. Ettei heidän kokemuspiiriin kuulu ne kodit, joissa kasvavat tulevat syrjäytyjät. Olisikin tärkeää, ettei syrjäytymisen ehkäisy jää pelkästään sellaisten ihmisten varaan, joille syrjäytymisen riski on vain teoreettinen malli. Hyväntahtoisten hyvistä kodeista tulevien ihmisten varaan.
Kirjoitin viikko sitten blogauksen jossa viittasin siihen että Teemu Laajasalon mielestä nykyinen uskonnonvapauslaki on hyvä ja että asioiden arvokeskustelu on tarpeetonta koska ongelmatapaukset voidaan setviä lakituvassa. Olin ideaa vastaan.
Asuessani lapsena Somaliassa about 2-4 kilometrin päässä asuinalueestamme oli metsä, jossa naapuruston lasten kanssa leikimme.
Emme kertoneet tästä vanhemmillemme, mutta kyllähän he siitä tiesivät. Yleensä he varoittivat villieläimistä, kehottaen meitä olemaan varuillamme. Siellä me kuitenkin leikimme, vailla pelkoa mistään.
Yhteiskunta, eduskunta ja kansalaiset, demokratian alimpana kastina, miettivät kuumeisesti |* kuinka käy tämän elämän kolmijaon keskinäisille suhteille – ideaalisesti ottaen niiden tulisi olla toistaan tukien tasapainossa ---
... Elämä jakaantuu kolmeen osaan –
A] Lapsuus ja nuoruus, jolloin opitaan leikkimään - yhdessä, lukemaan, kirjoittamaan ja googlettamaan sekä ymmärtämään yhteiskunnan säännöt ja lopulta tekemään työtä, kesto noin 23 – 24 ikävuoteen asti.
Viimeaikoina, moni ihminen on ollut huolissaan siitä että miten niin erillaisista lähtökohdista olevat voisivat sopeutua suomeen muka ilman ongelmia. Mulla ei ole siihen vieläkään suoranaista vastausta,mutta päätin jakaa tarinani ja mietteitäni, mulle tärkeimmästä ajasta ja ihmisistä. Lapsuudestani ja nuoruudestani, kerrostalosta joka oli mulle maailman turvallisin ja rakkain vielä tänäpäivänä.
Lähdettiin sunnuntain kunniaksi koko perhe luistelemaan. Siinä luistimilla kaarrellessa tulivat mieleen lapsuuden talvet, jotka isolta osin kuluivat karvalakki päässä, lumipaakkuja täynnä olevat villavanttuut kädessä lähikoulun jäällä luistellen tai liukurilla laskien.
Minun lapsuuteni oli onnellinen ja ympärilläni oli välittävä perhe sekä muita läheisiä sukulaisia. Lapsuuteni kodista ja ympäristöstä olen saanut hyvät elämän eväät. Näin tulisi olla jokaisella lapsella Suomessa. Valitettavasti eriarvoistuva lapsuus on tätä päivää, ja yhä suurempi osa lapsista saa toisia huonommat eväät elämään.
Hyvän itsetunnon perusta luodaan jo varhain. Perheisiin ja ongelmien ennaltaehkäisyyn panostamisen lisäksi mahdolliset riskit masennuksen kehittymiseen nuorilla olisi tärkeää tunnistaa, jotta masennusta ja sen aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle voitaisiin ehkäistä. Sairastumisriskissä elävien nuorten tilanne on tärkeää tunnistaa ja nuorten parissa työskenteleviä masennuksen tunnistamiseen kouluttaa sekä vanhempia asianmukaisesti valistaa.
Voisko sittenkin olla niin, että lapsuus on itseisarvo? Siis, että
lapsuus itsessään on arvokasta ja että lapsen tehtävä ei ole
valmistautua kapitalistisen tuotankoneiston rattaaksi, vaan lapset
tehtävä onkin olla lapsi?
Voisiko olla niin, että preesens on tärkeämpi kuin futuuri? Voisiko
juuri nyt olla lapselle se tärkein ajanhetki? Onko kuitenkin hulluutta
rakentaan koko elämänsä huomiselle, jota ei ehkä koskaan tule ja joka ei kuitenkaan ole sitä mitä sinä odotat?
Tietotekniikka-asiantuntija. Vihreiden tietoyhteiskuntaryhmän jäsen. HUS kiinteistöjen hallituksen jäsen. Lisäksi toimin jatkossa lautamiehenä sekä Helsingin kesäyliopistosäätiön hallituksessa.